Louhi eli klassista tenhoa

Norjalaisen suunnittelijan Ankerin vuonna 1929 luoma louhi on kolmen miehen yksityyppinen kiintokölivene, jonka koko pituuus on 8.90m ja vesilinjapituuus 5.79m. Tämä rungoltaan klassinen, hiukan vajaarikattu vene on ollut hyvin suosittu skandinaviassa, ja se tuli kansainvälisesti tunnetuksi oikeastaan vasta vuonna 1948, jolloin se valittiin olympiaveneeksi. Kilpaveneeksi tarkoitetulla louhella ei enää juuri voi lähteä risteilylle, sillä kaiken turhan painon poistamiseksi on jouduttu luopumaan jopa sisustuksesta, ja tilalle ovat tulleet purjesäkit. Louhi on täydellisine keulapurjeineen ja spinaakkereineen jännittävä vene, joka on kiistatta merikelpoinen ja pitää voimakkaista tuulenpuuskista.

Kielin viikko 1957

Louhen ominaisuuksien kuvaamista varten seuraavassa kerrotaan Kielissä vuonna 1957 purjehditun regatan tapahtumista.

Kielin viikolla kiistelevät Felcacupista joka vuosi ne louhet, jotka ovat voittaneet kolme ensimmäistä osakilpailua. Tällä kertaa ovat finaaliin selviytyneet edellisen vuoden voittaja, hollantilainen Van Duyl, italialainen Serge Sorentino ja saksalainen Tommy Thomson. Kilpailupäivänä puhaltaa puuskainen koilistuuli. Meri raivoaa. Salamoiden juovittamana maailmanlopun taivas lähettää rae- ja sadekuuron, joka pieksee suunnattomia, teräväharjaisia aaltoja. Tähän veden maailmaan eksyneet neljä venettä, lähtölaiva ja kolme louhea, ovat kuin vedenpaisumukseen joutuneet oljenkorret.

Näissä olosuhteissa normaalit taktiikkatemput lähdössä voisivat aiheuttaa katastrofin, ja siksi kukin ottaa ottaa oman kurssin kilpailijoitaan häiritsemättä. Sorentino näyttää olevan kärjessä. Thomson on tyyrpuurin halssilla, kun yhtäkkiä alkaa sataa ryöppyämällä. näkyvyys pienenee 50-100 metriin. Perämiehet ja matruusit, joiden kasvoja sade ja aallonpärskeet piiskaavat, eivät voi erottaa ympärillään juuri muuta kuin vetisen seinämän: missä loppuu sade, mistä alkaa meri? Kilpailijat eivät enää näe toisiaan. Win Van Duyl suunnistaa kompassin avulla ja yrittää määrittää niin tarkasti kuin mahdollista sen hetken, jolloin täytyy tehdä vastakäännös kääntöpoijjun kiertämistä varten: ei näet pidä unohtaa, että nyt ollaan kilpailussa.

Välttääkseen liiallisen kallistumisen, mikä hidastaisi vauhtia, hollantilaiset päästävät isonpurjeen elämään ja samalla pyrkivät säilyttään oikean kurssin ja maksiminopeuden.

Suunnattomat aallot vyöryvät vaneeseen, pyyhkivät yli kannen ja valtaavat istuinaukon. yksi matruuseista pumppuaa taukoamatta.

Kaatosade lakkaa, ilma kirkastuu. Van Duyl on arvioinut oikein: poiju on aivan veneen edessä. Hollantilainen kiertää merkin ensimmäisenä, Sorentino on 300 metriä jäljessä, saksalainen on kaukana.

Vähitellen Sorentino lähestyy ja juuri ennen toista poijua ohittaa Van Duylin. Mitä tehdä? Hollantilaiset tekevät järjettömän rohkean päätöksen, heittävät kruunaa ja laavaa, jonka panoksena on toisaalta voitonmahdollisuus, toisaalta haaksirikko tai maston menettäminen. Tuulenpuuskassa, joka lähentelee myrskyä, Van Duyl käskee nostaa spinaakkerin. Sorentinon mielestä se on silkkaa hulluutta. Hollantilaisten Kahden tonnin vene pääsee aaltoliukuun veden ryöpytessä vaahtona keulassa, ja takila murtumispisteeseen saakka jännittyneenä se ohittaa italalaisten veneen. Seuraavalla merkillä on etumatka jo 50 metriä.

Viimeisillä luovitaipaleilla italialaisten louhi saa vähitellen kiinni etumatkaa. Van Duyl yrittää pysyttää sen tuulen puolella. Muutaman kaapelinmitan päässä maalista Sorentino pääsee irti peitosta, ja molemmat louhet ylittävät maalilnjan yhtäaikaa. Kumpi on voittanut? Jury harkitsee asiaa ja antaa voiton Sorentinolle.

Mutta mitä tapahtuu? Italialaisten louhi näyttää menettäneen ohjauskykynsä. Yhteentörmäys tuntuu väistämättömältä, mutta viime hetkessä eräs matruuseista pääsee käsiksi ruoriin ja pystyy estämään muutaman sentin päässä olleen katastrofin. Itse mestari Sorentino, jolle tämä mielettömän purjehduksen aiheuttama hermopaine on ollut liikaa, on kaatunut tajuttomana veneensä pohjalle. Purjehdus on päättynyt ja hollantilaiset laskevat isonpurjeen. He paalaavat yhä voimakkaammaksi käyvässä tuulessa ankkuripaikkaansa genuan vetämänä veneen kiitäesssä seitsemän solmun nopeudella.

Vasta satamassa, kun taistelun hehku on kaikonnut, miehistö havahtuu huomamaan, millaisen kamppailun se on saanut käydä luonnonvoimia ja kilpailijoitaan vastaaan. Nämä kolme väsynyttä ja kylmän kangistamaa hollantilaista, jotka öljytakeistaan huolimatta ovat likomärkiä, eivät pysty liikuttamaan pikkusormeaankaan.

Ja kuitenkin juuri tätä kilpailua Win Van Duyl muistelee kaikkein mieluimmin. Se osoitti Ankerin veneensuunnittelun erinomaisuuden ja louhen hämmästyttävän merikelpoisuuden voimakkaassa tuulessa ja kovassa aallokossa, etenkin silloin kun sitä hoitaa miehistö, joka taitonsa ja rohkeutensa ansiosta uskaltaa ryhtyä näennäisesti aivan järjettömiin yrityksiin.

Lähde: Jean Michel Barrault, Purjehduksen Suuria Hetkiä, 1965